San. Asko Ali-Löytty Säv. Samuli Saarinen

20.11.2011

1. 1.Pieni poika vaan kuuli sielullaan pihakoivumme tuuleen taipuen
   

hiljaa kuiskaavan: ”Soida haluan, etsi sävelmä, ala veistellä.”

2. 2.Poika varttui ääni sielussaan. Sävel ohjasi, sai myös ammatin.
   

Ryhtyi kaatamaan, puuta sorvaamaan. Ääni voimistui, kannel valmistui.

3. 3.Ensinäppäily sitten viritys, soittoyritys perään ylistys.
   

Soi näin koivumme. Vihdoin kuulolle sai hän äänensä kautta veistäjän.

4. 4.Haltioituneena pienen kanteleen uuden soittajan koivun kaatajan
   

sävel kauas vei, koskaan kuullut ei äänen hiljenneen soinnun hiipuneen.

5. 5.Aukes tunteetkin toisten sielutkin kuullen näppäilyn äänen väreilyn.
   

Eli kauttansa nuori soittaja antoi tunteensa elää vapaana.

6. 6.Seuras urakka soitin toistansa. Veisti taitaja, lisää hommia.
   

Työsti koivunsa, katkoi soittonsa, veisti lovensa, puhkoi sielunsa.

Ei soi pihapuu. Ei, ei, ei soi.

Tämän kertainen laulu on toinen laulu, jonka teimme yhteistyössä Samuli Saarisen kanssa. Lauluhan on todella surullinen. Poika, joka hukkaa matkan aikana kutsumuksensa. Työ vetää niin kovaa, että unohtaa sen alkuperäisen kutsunsa. Lauluilla voi olla tendenssi, että niissä pitää olla onnellinen loppu.

”Hän muutti kaiken...”

”En päivääkään vaihtaisi pois...”

Ilman muuta nämäkin laulut ovat varmasti syntyneet ihmisten aidoista kokemuksista, aitoja sinänsä. Mutta ongelma tuleekin siinä, jos ei löydy lauluja, joilla olisi ”sanoitusvoimaa” omaan toisenlaiseen kokemukseen. Jos oikeasti käy läpi vaikeita asioita omassa elämässään, on pettynyt ja kohdannut elämän rajallisuuden, silloin tällaiset laulut kuullostavat todella korneilta. Kyllä itsekin tiedän useamman päivän elämästäni, jotka ihan mielelläni vaihtaisin pois.

Itse liputan yhä enemmän ‘todellisuuden koetteleman kristillisyyden’ puolesta (1). Tärkeää olisi kun ihminen kohtaa elämän rajallisuuden, että hänen henkilökohtaisessa ”tarinarepussaan” ja hänen hengellisen liikkeensä kulttuurellisessa ”tarinapankissa” olisi kuultuja selviytymistarinoita henkilöiltä, jotka ovat käyneet läpi elämän myrskyjä ja tuiverruksia ja siitä huolimatta ovat säilyneet hengissä ja jopa uskossakin (2). Usein jopa tulleet jollakin tapaa aidommiksi ja vahvemmiksikin siinä. Itselleni on ollut hieno kokemus löytää yhtymäkohtia omaan tiehen esim. 335-394 eläneeltä Gregorios Nyssalaiselta. Näin olen itse saanut omaan tarinapankkiini lisää erilaisia tarinoita. Suosittelen.

    "Jumalan ystäväksi pääseminen on ainut tarpeemme ja todella pyrkimyksemme arvoinen asia, ja siinä

    on, niin ajatellen, elämän täyttymys."

    "Gregorios Nyssalainen on ensimmäinen, joka puhuessaan ihmisen hengellisestä kypsymisestä ottaa

    käyttöön käsitteen "jumallinen pimeys". Tie ei kuljekaan, kuten ensialkuun saattaisimme kuvitella,   

    kirkkaudesta kirkkauteen. Käykin juuri päinvastoin: me vaellamme kirkkaudesta pimeyteen. Ei siksi,

    että usko horjuisi tai että Jumala leikkisi ihmisen kustannuksella. Kyse on Jumalan

    luoksepääsemättömyydestä. Jumalallisen todellisuuden valo on tuhat kertaa kirkkaampi kuin aurinko.

    Kukaan Jumalan nähnyt ei voi elää. Vain silmäys Jumalaan niin silmissä mustenee. Sano "Jumala" ja

    ajatusta huimaa.” (Peter Halldorf, ”21 KIRKKOISÄÄ”, 2001, s.149.)

Vielä laulusta. Eihän tämä laulu välttämättä kuvaa pojan koko loppuelämää, vain vaihetta, jossa hän oli hukassa. Hän oli hukannut kutsunsa, mutta mitä sitten tapahtui...?

(1) Kuulin Tapio Lohikon [Tampereen Baptistiseurakunnan pastori] käyttävän tällaista ilmaisua SLK-valmentajakoulutuksessa.

(2) Gradussani hyödynsin Vilma Hännisen Tarinallisen kiertokulun teoriaa. Siinä oli esitelty ‘sosiaalinen tarinavaranto’, joka sisältää kaikki elämämme aikana kuulemamme tarinat. Näiden tarinoiden pohjalta tarjoutuu mallit sille, minkälaisia tarinoita me itse itsestämme kerromme. Tästä ehkä lisää tulevaisuudessa.